Sauna seksiä homoseksuaaliseen sihteeri jkl

Luopuminen ökyilevästä Käpylinnasta toisenlaista. Näyttelijä Niskanen tuntui olevan tyytyväinen vain näytellessään ohjaaja Niskasta, luodessaan suorakaiteen muotoista liikkuvaa kuvaa. Epäonnistuneita ihmissuhteita, opiskelu Moskovassa, rahapulaa, pämppäämistä - ja sen keskellä jotain sellaista kuin  Pojat , kaikkien aikojen loppukohtauksineen alkutaipaleen valovoimaisin luomus.

Käpy selän alla ei kosketa minua lainkaan vaikka ymmärränkin sen estetiikan vetovoiman. Asfalttilampaita en edes ymmärrä. Itsensä ja koko suomalaisen miehen olemuksen Niskanen tyhjensi kolmeen elokuvaansa: Kahdeksan surmanluotia, Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat.

Kaikki kolme olivat dokumetaarisia, Pasasen ja Päätalon elämästä kärjistettyjä. Niissä on kaikki se mikä erottaa suomalaisen miehen toismaalaisista: Suomalaisen miehen taika rakentuu näiden ja universaalien ihmillisten ominaisuuksien kontrastista. Se on niin ihana kun se joskus sanoo kauniin sanan perkeleidensä sekaan. Maisema oli tänään kuin taulusieni väriliitutunnin jälkeen. Lieneekö kokemus tuonut varmuutta vastustaa olosuhteiden keikahtelua, sillä sunnuntain aikataulu napsahteli minuutin tarkkuudella lauantain jalanjälkiin.

Ensin kilometrin kävely Kaanaan ikimetsään. Sitten pyörähdys metsässä, ja kokemusten kirjaaminen retkipäiväkirjaan. Munaravi liejuista polkua lihotuskuusikon halki vei joukon Myllykoskelle, jossa vertailtiin virran eri osien pohjamömmöjen monimuotoisuutta. Molempien päivien ryhmät ampaisivat varttia vaille kaksitoista kymmenen kysymyksen tietokilpailu reitille, minkä jälkeen köröteltiin sekalaisin kyydein viikonlopun viettoon. Kuhnehdin ja vätystelin väen kintereillä tuoksuja impaten ja kevään vauhtia päivitellen.

Tuomi pudottelee jo terälehtiään. Hyvän ja yksiselitteisyydessään tasapuolisen tehtävän laatiminen on uskomattoman vaikeaa ilman mahdollisuutta testata sitä etukäteen. Tein kurssikokeeseen omasta mielestäni erinomaisen tehtävän 3b. Kävin räpsimässä kuvia Inarissa saakka, ja taistelin etenkin mölyisille ISO-asetuksille lipsahtaneen kakkoskuvan kanssa pitkään jotta siitä saisi selkoa. Tehtävässä on iso ja pieni kuva kolmesta suomalaisesta ekosysteemityypistä. Opiskelijan pitäisi kertoa millaisia kyseiset ekosysteemit ovat, miten juuri tällaiseen ekosysteemiin päädyttiin, ja millaiset ekologiset ongelmat näitä saattaisivat riivata.

Ensimmäistä ekosysteemiä moni näyttää pitävän suona. Minusta se on silkkaa vettä, ja nuolikin osoittaa pikkuruisen ilmakuvan tummaan lätäkköön. Rannoilla kasvaa korkeita puita ja kalliotakin näkyy, joten etualalla näkyvä soistuma ei voi olla kovin laaja.

Kun nimikin on Mustlampi, kyseessä ei voi minusta olla oikein muu kuin suomalaista maisemaa laikuttava humuksesta hapan ja ruskeavetinen järvityyppi. Mutta onhan siinä tietysti suotakin Ulkoilualueella lampea pidetään hyvänä, mutta kaikkea ei sentään voida torjua. Happamoituminen lienee siten ilmeisin lampea uhkaava ympäristöongelma. Rehevöityminen on ulkoilualueen hakkuilta säästyvän havumetsän keskellä lilluvan lutakon tapauksessa kaukaa haettu vastaus.

Toisen kuvan piti olla haaste josta täysien pisteiden saaminen edellyttää jalostuneempaa kykyä tulkita maisemaa. Kovin tasaikäistä kuusimetsäähän siinä kasvaa, ja vieläpä hassusti suorissa riveissä. Puusto sinänsä voisi viitata intensiivisesti lihotettavaan tuoreeseen tai lehtomaiseen kangasmetsään, jopa pimeään lehtoon. Kuvassa kuitenkin kerrotaan heti sammaleen alta paljastuvan silkkaa savea. Ei lainkaan kangasturvetta tai lehtojen multaa, ei pohjoisille havumetsille tyypillistä podsolimaannosta.

Kyseessä on metsitetty pelto — puupelto, ei lähelläkään kliimaksivaiheen kangasmetsää kuten moni näyttää ehdottaneen. Happamoitumisesta seuraavaa harsuuntumista voisi tarjota puupellon ympäristöongelmaksi, mutta mieluummin halajan jotakin monimuotoisuuden hupenemisesta johdettua. Saattaapi olla ettei täysiä pisteitä napsahtele. Kolmoskuva oli tarkoitettu helpoksi ja sellainen se näyttää olleen. Tunturin tuulethan siinä puhaltavat loivapiirteisen fennoskandisen vuoren rinteillä niin, ettei lumi pysy suojaamassa kasveja ja maaperää talvisin.

Puut eivät tuulenpieksemillä viihdy, eivätkä paljaan kiven päällä näköjään oikein varrekkaat varvutkaan. Pienessä kuvassa näkyy lumenviipymääkin, mikä kertoo kasvukauden lyhyydestä. Kalliota peittävät vaatimattomat jäkälät, piskuiset sammalet, ja notkokohdissa matalat varvut. Missä maaperää on se voi tarjota kasveille herkullisetkin olosuhteet, sillä jäkälien syanobakteerit kykenevät typensidontaan. Jos ilmasto lämpenee ennustetulla tavalla, se voi johtaa avoimen tunturiekosysteemin risukoitumiseen varsin rivakasti.

Ehdin arvioimaan hasardikurssin kokeita viitisen tuntia ennen aikuislukion alkua. Olin vaihteeksi vätys ja plagioin koko setin suoraan vanhoista reaalikokeista. Poden taas syyllisyyttä koska muut opettajat eivät tee niin — koska se on rimanalitus ja omankädenoikeudellisesti arveluttavaakin. Pitäisi tehdä kaikki itse, pyöräkin keksiä, ja tuli.

Ja kun teen, seuraa eriasteisia hasardeja. Ajatus kiertyy taas multilahjattomuuteeni joka musersi nuorempana, mutta joka nyt kypsemmässä iässä naurattaa - virheistä on tullut ominaisuuksia. Kaikki tiivistyy Jussin lohdutukseen astuessani vanhana ukkona teinipoikien ruodikseen: Ainakaan et ole missään lajissa komppanian huonoin Pari kuukautta myöhemmin neitimäinen vänrikki tuijotti kysyvästi: Tuossa taulun taustalevyn oikeassa yläkulmassa näyttää vähän siltä kuin olisi hipaissut.

Sotilaspassiin merkittiin heitinmies , koska vain parempi kahdesta kirjurista voisi saada paperihommia velivenäläisen vyöryessä. Heittimen lähelle en tietenkään saisi mennä. En saa niistä kolmen listaa. En viiden, en kymmenen, en sadan. Viiden epäonnistuneimman listaan ei ole riittävästi edes ehdokkaita. Onnekseni Kati saapui selkäni taakse, ja osoitti oitis oman suokkinsa: Raajalastun oli tarkoitus olla ajankohtainen tiedepoliittinen kannanotto, mutta piilotin aiheen niin syvälle punoksiin etten löydä sitä enää.

Olkoon siellä, mennään näillä. Jalkoihinsa hän ei ole sujauttanut vauhdikkaita räpylöitä, vaan uimiseen hyvinkin epäkäytännöllisen oloiset remmipiikkarit. Seitsentuumainen neulakorko nostaa hänet varpailleen, honkkelonoloiseksi hujopiksi. Naapurin autotallin seinällä krominkiiltoiseen customiin nojailee tyttö samankaltaisissa pukimissa. Ja maailman autotalleissa San Franciscosta Ulan Batoriin.

Ilmiön voisi selittää kulttuurisesti: Memetiikka on kulttuurin selittäjänä varsin hatara. Muut kulttuurideterministiset selitykset eivät selitä oikeastaan mitään, ja ovat vielä läpeensä puiseviakin, joten on aihetta tarkastella säärten säihkeen salaisuutta koko mitaltaan, lumpiosta kantapäähän. Säärten ärsyke on muovautunut ilmeisen yksinkertaiseksi, sillä säärille kuolaavan miehen mieltä pystyy näköjään puijaamaan.

Piikki kantapään alla luo illuusion pidemmästä raajasta, samalla kun nilkan asento pyöristää pohjetta saaden säären näyttämään luomulta. Siro kenkä tai pelkän koron sidonta nilkkaan nirunaruin korostaa vaikutelmaa. Olemmeko me miehet näin yksinkertaisia? Mutta miten tällaiseen on evoluution taipaleella taaperrettu? Miten säihkysääristen blondien piikkareille nesteitään valuttavat tampiot äijät muka voisivat kantaa ylivertaisesti hedelmää? Yksinkertaisin selitys lienee jalkojen pituuden suora vaikutus elinkelpoisuuteen rimpat ovat saattaneet kiitää savannilla sähäkämmin leijonaa pakoon tai hedelmällisyyteen pitkien jalkojen tiedetään korreloivan lapsuuden hyvinvoinnin kanssa, joten jalakkaiden tätien muukin kroppa saattaa olla säästynyt puutteen ja ankeuden aiheuttamilta vaurioilta.

Lyhytkinttuiset ovat myös alttiimpia vaivoille, kuten sydän- ja verisuonisairauksille, sekä kakkostyypin diabetekselle, joten pitkäsääriset ovat sekä terveempiä äitejä että terveempien geenien lähteitä miesten jälkeläisille.

Jalkojen suhteellinen pituus on luonnollisesti suorassa suhteessa myös kokonaispituuteen, mikä puolestaan selittää nyky-yhteiskunnassakin erittäin vahvasti sosio-ekonomista asemaa. Valitsemalla pitkän kumppanin ja samalla hänen säihkysäärensä miehet ovat siis valinneet lihapatojen äärelle pääsevän äidin lapselleen.

Viimeaikaiset tutkimukset kuitenkin viittaavat siihen, ettei naisen kokonaispituus ole miehiä kiinnostava ominaisuus. Naisen pitäisi olla mieluummin lyhyt, hoikka, rintava ja pitkäjalkainen suhteessa selän pituuteen. Taustalla saattaa olla myös fisheriläinen prosessi, jossa hieman tavallista pidemmillä säärillä on ollut alun perin edellä kuvatun kaltainen vaikutus kelpoisuuteen, vaan ei ole enää.

Pitkiä sääriä valinneet miehet ovat saaneet aikojen alussa paljon pitkäsäärisiä tyttöjä, ja poikia jotka pitävät pitkistä sääristä. Koska molemmat ominaisuudet ovat sukupolvi sukupolvelta runsastuneet, sääret ovat kehittyneet pidemmiksi ja miesten hinku pitkiin sääriin yltiöpäiseksi. Tykätty ominaisuus ja tykkääminen kulkevat Ronald Fisherin mallissa käsi kädessä, kunnes luonnonvalinta valjastaa päättömän touhotuksen. Vastaava oravanpyörä saattaa olla nähtävissä myös rintojen evoluutiossa — mikään ei tunnu olevan miehille liian suurta, vaikka pameloiden selkäranka roikaa.

Zahavilaisen haitta-ajatteluun nojaava selitys kääntää ilmiön nurin kurin. Miehet eivät suosi pitkiä sääriä niiden elinkykyyn tai lisääntymiseen liittyvien etujen tähden, vaan koska niistä on haittaa. Kenianpiispakoiras ei Amotz Zahavin mukaan nimetyssä mallissa kasvata tolkuttoman pitkää laahusmaista pyrstöään koska siitä on hyötyä tai on fisheriläisesti joskus ollut hyötyä , vaan koska se on haitta, jonka perusteella naaras voi päätellä koiraan olevan geeneiltään laadukas, terve ja vastustuskykyinen yksilö.

Tällainen haitta on signaalina luotettava, sillä jos köppäisempi koiras yrittää huijata kasvattamalla ravinnonhankintaa ja pakenemista haittaavan laahuksen, sille käy ohraisesti. Jos nainen pistelee ylipitkillä kintuillaan lantio sairaalloisen catwalkmaisesti nytkyttäen, se kertoo hänen olevan geneettisesti valioyksilö, sillä hän on selvinnyt elämän vaaroista kiusallisen pitkistä jaloistaan huolimatta.

Pariutumalla tällaisen naisen kanssa mies saa jälkeläisilleen hyvin selviytyvää perimää, vaikkapa vastuskykyä taudeille, sillä loputtoman pitkien ketaranroikaleiden kanssa ei ole voitu sairastaa. Tämän hypoteesin pohjalta korkokengätkään eivät ole naisten huijausyritys, vaan rehellisen kelpoisuussignaalin jatke — jos nainen selviytyy vaaroista korkokengistä huolimatta, hän selviytynee myös tennareissa.

Tennareissa sipsuttelevasta on paha mennä sanomaan - saattaisi reppana tuupertua jos kipittäisi piikkareilla. Feministisemmästä näkökulmasta voisi tietysti ehdottaa korkokenkien kaltaisen vamman olevan myös metsästysretkelle karkaavan karjun keino pitää siippa helposti kiinniotettavana, mikäli ruoho luolanseinän toisella puolen alkaa kiinnostaa tätä liikaa.

Pitkäjalkaisten naisten vetovoima huomioiden tämä olisi kyllä mieheltä varsin riskaabeli siveysvyön korvike. Voi tietysti olla niinkin, että kiintymys sääriin on vain evoluution sivutuote.

Pitkäsäärisyyden aiheuttamat reaktiot aivoissa ovat voineet alun perin kehittyä vaikkapa sopivan saaliseläimen arvioimiseksi, ja koska säärifetisismistä ei välttämättä ole ollut ainakaan metsästykseen saatua hyötyä suurempaa haittaa, säärien fanitus on saattanut kehittyä vailla elämää suurempaa tarkoitusta.

Pelkkää sattumaa, laajalle levinnyttä kulttuurista taipumusta tai ilmiön osoittautumista harhaksi ei tietenkään voi sulkea pois, joten jääkööt spekulaatiot tähän. Aiheesta on tehty empiirisiä tutkimuksiakin. Adaptive preference for leg length in a potential partner. Evolution and Human Behavior Sorokowski ja Pawlowski näyttivät sadalle miehelle ja naiselle seitsemää silhuettia vastakkaisen sukupuolen vartaloista. Kuvat olivat muuten samanlaisia, mutta jalkojen pituutta oli muuteltu.

Tätä pidemmistä jaloista pidettiin sen sijaan vähemmän. Tutkijat uskovat kohtuullisen pitkäjalkaisuuden viestivän hyvästä terveydestä, mutta arvelevat äärimmäisen pitkien jalkojen kertovan muun muassa Klinefelterin ja Marfanin oireyhtymien kaltaisista geneettisistä sairauksista. Sorowskin ja Pawlowskin tulokset ovat ristiriidassa muutamien muiden viimeaikaisten, erityisesti William Brownin ryhmän tulosten kanssa W.

Virhe löytynee Sorowskin ja Pawlowskin käyttämistä erittäin yksinkertaisista silhuettimalleista, jotka ovat Brownin et al. Are longer legs associated with enhanced fertility in Chinese women? Koska kiinalaisten lapsimäärä on laskenut jo ennen yhden lapsen politiikkaa ja dramaattisesti sen jälkeen , ja varakkaat ja koulutetut ihmiset saivat keskimäärin vähemmän lapsia, tutkijat poistivat näiden vaikutuksen monimuuttujaregressioanalyysissä.

Tämän jälkeen pitkäjalkaisuuden yhteys suureen lapsimäärään oli selkeä naisilla, mutta ei miehillä. Lapsuuden sosioekonomisten olojen ositus paljasti jalanpituuden ja lapsimäärän suhteen erityisen selväksi vaatimattomista oloista lähteneillä naisilla. Tästä tutkijat päättelivät ilmiön johtuvan miesten suorittamasta valinnasta, eikä niinkään pitkäjalkaisuuden suorasta yhteydestä hedelmällisyyteen.

Tässä, kuten muissakin nykyihmisillä tehdyissä tutkimuksissa on kuitenkin syytä huomata, etteivät ominaisuuksien kehittymiseen vaikuttaneet valintatekijät välttämättä toimi enää nyky-yhteiskunnissa joissa todellinen kilpailu on typistynyt roolipeleiksi, toisin kuin lillukanvarsiin tuijottavat yhteiskuntakriitikot usein väittävät.

Kovin tuhteja eväitä nämä tutkimukset eivät tarjoa. Pallo on populaatio geneetikoilla, sillä evoluution tärkein premissi on yhä auki. Jos miesten taipumuksessa suosia pitkiä sääriä on edes jonkinlainen geneettinen komponentti, evolutiiviset selitysmallit lienevät hedelmällisin tie eteenpäin. Jos ominaisuus ei periydy lainkaan, kulttuuriset tekijät jäävät ainoaksi selitykseksi.

Rahoittajien olisi jo aika havahtua. Pakkohan tämä saada selvitettyä ennen kuin yliopistoilta viedään viimeisetkin mahdollisuudet vaikuttaa omaan tiedepolitiikkaansa! Ja ennen kuin ilmastonmuutoksen aiheuttamat pakolaisaallot hävittävät nykymuotoisen maahanmuuttokriittisen yhteiskunnan. Malesialaisia perskannikoita akillesjänteen jatkeena tänne? Paineet olivat poissa, kokemukset arvet oli luettavissa kantapäistä, ja resursseja oli käytössä satakertaisesti. Minulla ei ollut enää mitään tavoiteltavaa, joten en tavoitellut mitään.

Menneiden muistelu suorastaan nolotti, mutta Koivu ja lintu oli pakko kirjoittaa - jonkinlaisena surutyönä kai. Rigor mortis ei tosin ole vieläkään täydellinen, sillä kymmeneen kelpo artikkeliin riittävä materiaali saa minut yhä sätkimään. Tulevan marraskuun ensimmäisenä päivänä kaikki on lopullisesti ohi. Silloin SPSS-tilasto-ohjelman lisenssi hyytyy.

Rakensin ensimmäisen toimivan puukehikkoisen häkin Jätin tuon Martiksi kutsumani häkin tarkoituksella viimeiseksi — jotta lenkki sulkeutuisi. En kykene ainakaan vielä hahmottamaan, millainen ponnistus on takana. Materian sentään osaan ynnätä jotenkuten.

Häkkikehikoihin kului 20x50 mm: Kiinnitin rimat toisiinsa 12 ruuvilla. Naulasin rimoihin noin 70 pahvikattonaulaa ja tinttasin niihin varmuudeksi niittiä. Näiden varaan pingotin kehikkojen peitteiksi korjaukset mukaan lukien kolmisen kilometriä viiden metrin korkuista, silmäkooltaan 22 mm: Paikkailin rakennelmia kolmella kilometrillä siimaa ja kyllästettyä kalastajalankaa. Talvisuojaukseen isoja nisäkkäitä vastaan käytin 8 kilometriä piikkilankaa.

Noin metristä lautaa sahasin pätkät linnunpönttöön, jotka kasasin 24 naulalla ja jotka sitten kiinnitin puihin metrillä nylonnarua.

Työn aikana kulutin loppuun ainakin kolme akkuporakonetta, kahdeksan reikäsahaa, kaksi sahaa, yhden käsisirkkelin, neljä sirkkelin terää, kaksi niittipyssyä ja kuudet sakset. Metsään katosi laatikoittain nauloja, jokunen vasara, kirves, uudehko Sveitsin armeijan ihmevekotin ja kuin modernin tutkijan maineen luomiseksi yksi USB-kovalevy.

Ja hetkellisesti myös kiinnostus luontoretkiin. Viljeltyjä koivun taimia kokeissa oli mukana , luonnonkoivuja ja kloonattuja pajuja Jälkikäteen ajateltuna luvut tuntuvat siltä etten olisi halunnut ajatella niitä etukäteen. Nyt tiedostoissa on joitakin satoja tuhansia numeroita.

Osin puhki analysoituna, osin vielä kartoittamattomana bittiviidakkona. Urakka ei ole vielä valmis, mutta koska pidän vain maasto-osuutta tutkimuksesta luovana vaiheena, nyt lienee oikea aika kurkistaa menneeseen. Hyönteissyöjälinnut parantavat kiiltopajujen kasvua syömällä lehtiä nakertavia hyönteisiä. Mustavapajun lehtiä nakertavia hyönteisiä on vähemmän, eivätkä linnut tunnu juuri saalistavan niitä, joten mustavapajulle linnuilla ei ole merkitystä.

Tämän olin selvittänyt väitöskirjatyöni aluksi. Muuan amerikkalainen tutkija oli hieman aiemmin laskenut yhden hyönteissyöjälintulajin merkityksen Yhdysvaltain metsätaloudelle miljoonissa dollareissa, joten ilmiöllä saattaa olla luonnon toiminnan ymmärtämisen lisäksi myös taloudellista merkitystä. Jos lintujen vaikutus metsätaloudellisesti arvokkaisiin puulajeihin olisi samanlainen kuin kiiltopajuun, lintuja voitaisiin käyttää biologisessa torjunnassa tarjoamalla niille ylimäärin pesäpaikkoja ja nostamalla näin populaatiotiheydet pilviin.

Toisaalta oli myös ehdotettu, ettei tämä välttämättä tepsisi, sillä lintujen vaikutus saattaisi olla ympäristön tuottavuudesta riippuva. Rehevimmissä metsissä trophic cascade käsite jolle ei toistaiseksi ole suomenkielistä termiä; ilmiö jossa petojen lisääminen vähentää saaliiden määrää, mikä heijastuu saaliiden ravinnon lisääntymiseen saattaisi olla voimakkaampi tai ainakin ennustettavampi. Näitä kahta asiaa lähdin selvittämään. Jos lisään lintutiheyksiä paikallisesti, nopeuttaako tämä puiden kasvua?

Onko lintujen vaikutus erilainen tuottavuudeltaan erilaisissa metsissä? Puulajia ei tarvinnut sen enempää pähkäillä. Suunnittelin kokeet aluksi Joensuun ympäristöön, sitten Kolin kansallispuistoon. Olin ollut jo vuosia poissa Joensuusta.

Kaupunki oli yhä tuttu, mutta yliopisto oli muuttunut. Keskinäinen kilpailu, huoli rahoituksesta ja luonnosta vieraantuvien luonnontutkijoiden ummehtunut arki teki tenää. Minulle osoitettiin Metsätieteen laitokselta työpöytä, jota kävin katsomassa kerran. Joku väsäsi pöydän ääressä graduaan. Poistuisi saatuaan sen valmiiksi. Hyvästelin pöydän saman tien. Hakeakseni lisää vahvistusta epävarmuuteeni, kävin etsimässä Kolilta sopivia tutkimusalueita. Taimet tarvitsevat kaltaistensa muodostaman yhteisön, eikä parin vuoden ikäisiä taimikoita tietenkään ole kansallispuistossa.

Hoitotoimia oli sentään luvassa, ja kokeitani yritettiinkin ujuttaa poltettaville alueille. Jos olisin tekemässä tosissani tutkimusta, en voisi olla omaa nimeään joka paperiin kauppaavien virkamiesten pompoteltavana, enkä voisi lähteä mukaan Metlan tai metsätieteen limboiluun. Kun Suomen Akatemia myönsi neljävuotisen rahoituksen hankkeelleni ja minusta tuli freelancer tutkija, ratkaisu oli heti selvä.

En olisi yliopistoon yhteydessä yhtään enempää kuin oli pakollista. Tekisin kokeet kotikunnassani Iitissä. Metsissä joilla oli minulle merkitystä. Normaalin metsätalouden alueella, mikä toisi tuloksiini luotettavuutta ja syvyyttä. Märkjärven mökistä tulisi kenttäasema, ja kodin työhuoneesta työhuone. Lähtisinkö tekemään työtä varman päälle ja testaisin hypoteesit erillisillä kokeilla, vai laittaisinko riman riskikorkeuksiin, ja testaisin molemmat hypoteesit samassa isossa koejärjestelyssä.

Ensimmäisessä epäonnistumisen riski olisi pienempi ja tulos olisi helpommin ymmärrettävä. Jälkimmäisessä palapeli olisi juuri ja juuri hallittavissa, mutta interaktioiden kautta nousevat tulokset olisivat realistisemmat: Päätin siirtää ratkaisua ja rakentaa helposti pilkottavan koejärjestelyn.

Tarvitsin tähän vähintään 60 maastoltaan avointa tutkimusaluetta, jotka olisivat maantieteellisesti hajallaan, ja joissa olisi varmasti eri linnusto. Kolmasosan näistä tulisi olla karuja metsiä, kolmasosan tuoreita reheviä metsiä ja kolmasosan reheviä hylättyjä peltoja. Jokaiselle tutkimusalueelle istuttaisin ensimmäisenä tutkimusvuotena koivut, joille sitten tekisin jonkun kolmesta käsittelystä: Kun vielä tuuppaisin puolet kunkin ympäristön tutkimusalueista täyteen linnunpönttöjä monenlaisten asukkaiden tarpeisiin, olisi käsittely valmis.

Sitten vain muutaman vuoden ajan lintu- ja hyönteislaskentoja, ja koivujen kasvun mittausta. Me luultiin että nyt menee koko pelto. Syksyllä aloitin luontoretkeilyn Iitissä. Liikuin metsissä, pysähdellen, katsellen, tarkkaillen ja arvioiden. Elleivät kiire ja hankalaan vaiheeseen äitynyt sairaus olisi piinannut, tämä olisi ollut luontoharrastajan taivas.

Pieniä aukkoja tuoreilta kankailta löytyi paljon, kuivan kankaan alueita hieman vähemmän. Tarkoitukseen sopivien hylättyjen peltolaikkujen tuli olla pieniä tai ojanreunoiltaan puustoisia jotta pöntöille olisi ripustuspaikkoja. Näitä löytyi juuri ja juuri tarvittava määrä, mutta laatu oli sitäkin korkeampi. Kun noin 80 aluetta oli kasassa, Jari teki hirvittävän työn etsiessään kaikille laikuille omistajat, ja omistajille yhteystiedot.

Lähetin jokaiselle näistä tuhdin kirjeen, jossa esittelin tutkimuksen sekä tiukan tieteellisesti että popularisoiden, ja johon liitin ruksitettavan vastauslomakkeen palautuskuorineen. Suurin osa maanomistajista palautti lomakkeen sen enempää kyselemättä tai selittelemättä — osa kielsi tutkimuksen, mutta suurin osa antoi sille siunauksensa.

Osa innostui rasittavuuteen saakka. Yksi maanomistajista vaati saada kuljettaa traktorillaan välineeni alueelle — kolmen tunnin työ venyi pakkaamisen, purkamisen ja tilusten katsastamisen seurauksena kuusituntiseksi.

Myöhemmin kuulin miehen ajaneen traktorinsa hyiseen suohon, ja jäätyneen pyöräuraan vain kivenheiton päässä tutkimusalueestani. Lukuisten sympaattisten yhteydenottojen sivussa törmäsin lieveilmiöön, josta olin kuullut, mutta jonka voimaa en ollut osannut aavistaa: Natura-jupakka oli saanut melkoisen joukon maanomistajia vihamieliseksi kaikkea maastotutkimusta kohtaan. Kolme maanomistajaa soitti minulle monta kertaa hälventääkseen epäluuloaan: Eräs emeritustuomari soitteli talven aikana useammin kuin äitini - tiedottaakseen poikansa päätöksenteon etenemisestä.

Kun tutkimus oli ollut jo puolisen vuotta käynnissä, ja koivuja istutettu yli 90 alueelle, mies soitti vielä viimeisen maratonpuhelun päästen jossain kahdenkymmenen minuutin kohdalla asiaan: Nyt näyttää siltä ettei tämä tutkimus toteudu.

Kun kiitin kohteliaasti, ja kerroin jatkavani maastopäivääni, mies vaikutti pettyneeltä. Siihenkö ettei hän ollut onnistunut tunkemaan riittävän paksua kapulaa rattaisiin? Luparuljanssi oli alun perin muodollisuus, joka kuitenkin sai giganttiset mittasuhteet.

Suuremmissa projekteissa vastaavaa työtä varten olisi palkattu päätoiminen sihteeri. Harmillisen moni hylätyistä pelloista oli jäänyt kuolinpesille tai perikunnille, joissa kukaan ei tuntunut olevan valmis tekemään päätöksiä, joten päätin soitella niiden perään. Yhden tutkimusalueen omisti kaksi vanhaapiikaa, siskokset joille tila oli jäänyt vaikka he eivät sitä selvästikään olleet pyytäneet. Kun selitin mistä oikeastaan oli kysymys, molemmat huutelivat puhelimeen: Ai jaa, me luultiin että nyt menee suojeluun koko pelto.

Erään aikamiespojan tiluksiin kuului peräti kolme hyvää pikkupeltoa. Hän ei vastannut koskaan puhelimeen. Se pitää puhelinta kaapissa ettei sen hullu sisko soittele sillä. Kun kevät koitti, en jäänyt ratkomaan kenenkään mielenterveysongelmia, vaan rakensit puolentusinaa koealuetta lupaa penäämättä syrjäisille peltotilkuille.

Luulen ettei kukaan koskaan huomannut niiden olemassaoloa. Kun rimat tummuivat, häkkiin oli lähes törmättävä sen huomatakseen. Aloitin käytännön koejärjestelyt rakentamalla kullekin pöntötettävälle tutkimusalueelle 22 linnunpönttöä, enimmäkseen talitiaisen ja kirjosiepon kokoa.

Parhaana kevättalven päivänä naputtelin kasaan 58 pönttöä, mutta yleensä jäin kolmeenkymmeneen. Kun tähän lasketaan mukaan sahausurakka ja pönttöjen vienti maastoon, ei lumiseen kevääseen juuri muuta mahtunut. Ohutseinäistä hirsimökkiä ei kannattanut lämmittää kokonaan, joten nukuin saunaneteisessä vaatteet päällä, saunan ovi auki. Likaisena, sahanpuruisena, savua saaneelle rievulle ja työlle haisten, nuhjuiset vaatteet repaleisina retkottaen.

Jos joku tuntematon olisi nähnyt minut aamulla kömpimässä ylös lumpuistani, olisin saanut varmasti maijakyydin. Se katku, se oli sentään peräisin rikkinäisestä sytytysnestepullosta jonka löysin kuivana hiilipussista vasta kesällä. Työ sentään kiitti tekijäänsä. Kun hieman yli huolella kasattua pönttöä oli saatu sijoitettua 36 tutkimusalueelle, tunsin voittaneeni taistelun.

Sota oli vasta alussa. Häkkikokeet käynnistyivät vaikeuksilla, kuten kenttäekologiassa aina. Rapakon takana tutkijat olivat tehneet korkeita lintuhäkkejä sähköputkista, mikä tuntui huomattavasti paksua puukehikkoa paremmalta vaihtoehdolta.

Kun melkoinen paali valkeaa muoviputkea ja putkien liitäntäkappaleita oli kipattu vanhempieni naapurin pihaan kuski oli fiksoitunut rakennustyömaihin eikä uskonut osoitetta , kannettu sieltä kotipihaan ja viety edelleen Märkjärven mökille, aloin väsätä prototyyppiä. Harjateräksellä vahvistettunakaan en saanut häkistä tukevaa, enkä etenkään sellaista jonka päälle kalaverkon saisi pingotettua. Jätin putket odottamaan tulevaa matalien häkkien koetta mustikalla, ja vaihdoin rimakehikoihin.

Tämäkin oli aluksi hankalaa, mutta opin jipot hiljalleen: Työlästä verkonpingotusta haittasi tietoisuus sen loputtomuudesta: No, kädellinen oppii, eikä verkon vaihtaminen ollut lopulta ylivoimaisen ärsyttävää. Ensimmäisen vuoden jälkeen häkkikokeiden tulevaisuus näytti onnistuneesta häkkitekniikasta huolimatta surkealta.

En ollut saanut likimainkaan kaikki osakokeita käyntiin ja koivut vain juroivat. Vasta ilkeästi kasaantuneiden vaikeuksien nujerruttua syyskesällä tunnelin päässä alkoi näkyä valoa.

Seutukunnan pienet metsäaukot alkoivat täyttyä kelpo koeasetelmista, ja niitä täydentävistä lisäkokeista. Yliopistokin vaikutti kokeisiin positiivisesti; antamalla käyttööni välineitä ja olemalla siellä susirajalla, mahdollisimman kaukana. Ajelin yksikseni Skodalla, vain tutkimuskäyttöön hankitulla sciencemobiililla lapsuuteni pölyävillä teillä.

Kuljeskelin vihellellen iittiläisissä, jaalalaisissa ja kuusankoskelaisissa metsissä leveissä Ameriikasta ostetuissa vahvistepaikatuissa housuissani, parikymmentä kiloa roinaa repussa ja kaksi akkuporakonetta vyöllä. Kuvittelin olevani John Wayne. Onnistumisen antaman tyydytyksen lisäksi työmääräkään ei tuntunut kummoiselta. Olin oppinut asennoitumaan tavalla joka etoo materiassa kitsastelevia mutta viehättää huolettomia heilujia. Jos jokin koe näytti kaatuvan, annoin sen kaatua keskenään.

Olin oppinut välttämään Concorde-harhan. Turhan työn suruista onnistumisen iloon. Tutkimustyössä tehdään jotain sellaista jota kukaan ei ole koskaan tehnyt. Ei ole osannut, ei uskaltanut, ei oivaltanut tai ei vain ole tullut ajatelleeksi. Siksi suurin osa työstä tulee päättymään väistämättä epäonnistumiseen. Tässä koesarjassa onnistuin kääntämään yhden epäonnistumisen voitoksi, ja välttämään tuurilla yhden vaativan ja kalliin virheen.

Alkuperäiseen suunnitelmaan oli kirjattu koe jossa vertaillaan häkitysmenetelmän avulla lintujen vaikutusta kymmenellä kloonatulla koivulla.

Punkaharjun kokeista kerrottiin jääneen riittävästi poteissa kasvaneita rauduskoivuja. Kevään tullen totuus paljastui: Näistä päätettiin tehdä muurahaiskoe, jossa kaksi yksilöä kustakin kloonista istutettaisiin pellolle, kukin koivuryhmä aidattaisiin murkkuaidalla, ja kaiken keskelle istutettaisiin kekomuurahaiskolonia.

Kun eräänä kesäkuisena päivänä istutin muutamia satoja taimia verenmaku suussa ilmeisesti olin katkaissut kylkiluuni edellisenä päivänä yksin sateessa, minuun hiipi tunne joka muistutti koti-ikävää. Miksi väänsin väkisin epätoivoista koetta koivuilla, kun Iitissä odotti hyväkuntoista kiiltopajukloonia? Miksi kumarsin yhä metsätaloutta? Noita koivuja en ole nähnyt sen jälkeen. Myyrät kuulemma hyökkäsivät niiden kimppuun aitauksesta huolimatta, ja Heikki teki aineistosta jotain myyrähommia.

Itse aloitin seuraavana vuonna pajuklooneilla häkityskokeen, joka näyttää tällä hetkellä koko viisivuotiskauden onnistuneimmalta. Yleensä koivututkimusalueet on suojattu myyriä, jäniksiä ja hirviä vastaan kalliilla ja työläillä aitauksilla. En nähnyt vaihtoehtoa tässäkään tapauksessa: Koska yksittäin kasvavia koivuja oli paljon, ja alueet sijaitsivat hajallaan ja vaikeiden matkojen päässä, suojaus vaikutti koko koesarjan työläimmältä ja kalliimmalta osalta. Sain onnekseni neuvoteltua tonnien painosta edullista, linnut läpäisevää häkkiverkkoa pohjalaiselta pienyrittäjältä.

Kun toimitusta ei alkanut kuulua, soitin. Muutaman viikon kuluttua sain miehen kiinni: On tässä tullu käytyy jenkeis ja kaikkee. Parin viikon kuluttua soitin uudelleen. Mies nieli linjan toisessa päässä kyyneliään: Mul on tässä avioero menossa, kai siellä varastossa jotain verkkoo on, en osaa sanoo. Oli jo myöhäistä lähteä uudelleen verkko-ostoksille, joten päätin ottaa riskin ja sulkea nisäkkäät ajatuksistani. Pyöräytin vain häkkien ympärille helposti kannettavan määrän piikkilankaa, jonka yli tarkoittanut häkkiverkon tueksi estämään innokkaimpia jäniksiä.

Jälkeenpäin en usko että piikkilangalla olleen mitään merkitystä. Seuraavana keväänä tuhot paljastuivat: Kuutta yli kahdesta tuhannesta! Iittiläiset nisäkkäät eivät ilmeisesti erityisemmin rakasta koivun pikantteja makuja. Ilman tuon tuntemattoman yrittäjän ongelmia olisin käyttänyt turhaan tuhansia euroja rahaa ja tehnyt tuhansia tunteja turhaa raskasta työtä. Suuret gurut näyttävät kertovan tutkimustensa tuloksista blogeissaan vasta kun paperi on saatu julkiseen levitykseen.

Ehkä noudatan suurpiirteisesti tätä periaatetta, sillä en ole perillä siitä mitä kaikkea kauheaa tekijänoikeuksien kanssa voi sattua. Vaikka osa aineistosta on yhä analysoimatta, tuloksissa ei sinänsä näyttäisi olevan mitään erityistä suojelua kaipaavaa. Lintuhäkeissä hyönteisten määrä lisääntyi, mikä näkyi nipin napin koivujen menestyksessä tutkimuksen loppuvaiheessa.

Pönttölintujen lisääminen vähensi hyönteisten määrää, mikä ei kuitenkaan näkynyt kovin selvästi kasvussa.

Rehevässä ympäristössä linnut eivät vaikuttaneet koivujen kasvuun lainkaan - karuilla mäntykankailla mitattavasti, vaan ei juuri silmällä havaittavasti.

Jos koivuntaimen elämään vaikuttavat ympäristötekijät listataan tärkeysjärjestyksessä, hyönteissyöjälinnut voidaan ympätä abioottisten tekijöiden jälkeen luokkaan muut. Pajukloonikokeiden analyysit ovat kokonaan tekemättä, mutta tulokset näkyvät silmälläkin, ja vaikuttavat huomattavasti mielenkiintoisemmilta.

Niistä sitten kun aika koittaa. Istun mökin laiturilla ja tuijotan väreilevään, hailakan vaaleanpunaiseen veteen. Seitsemän kuikkaa korisee muutaman kymmenen metrin päässä. Ei, niitä on sittenkin yksitoista. Miten ne osaavat sukeltaa äänettömästi? Nuori kurki leveilee siivillään vastarannalla. Ja ääntä murtavalla larynxillaan. Iltapalansa viime tippaan jättänyt talitintti tonkii hyönteisiä pihakoivun oksilta, jäkälän alta.

Takkatulen napse kuuluu mökiltä kun oikein keskityn. Kahvin tuoksu leijailee rantaan saakka. Unohdun olemaan, kunnes tulen hiipuva loimu kutsuu kaitsemaan. Lehtopöllö kokeilee syyssoidinta naapurimökin pihassa. Tiedän missä hän rouvineen lisääntyi männä suvena. Ehkä voisin rakentaa hänelle uutukaisen uutun uudeksi vuodeksi. Vanhasta jo munat pilkottavat sivullisille.

Mökin lämpötila on kohonnut kahteenkymmeneen asteeseen. Katilta on tullut tekstiviesti. Otso on riemastunut ksylofonista. Ehkä kuuntelen vielä Slipknotin erinomaisen raskasta mättöä unimusiikiksi. All Hope Is Gone. Aamulla taas koivua pussiin ja häkkiä päreiksi.

Moni on ihmetellyt, miksen tehnyt koetta Joensuussa ja nyyköttänyt virkahuoneessa inspiroivien ja avuliaiden kollegoiden ympäröimänä.

Rumahan se vihko on, ja juosten kustu, mutta prosessi on kaunis sekoitus sitkeyttä, täydellisyydentavoittelua ja onnea. Kesällä tein sellaista johon harva kykenee. Itse en kykene edes käsittämään. Kappale elettyä ja oltua elämää seitsemän vuoden takaa. Päätin taannoin hävittää kaikki väittelijänkappaleet seuraavaan muuttoon mennessä.

Neljässä muuttokuormassa tämä loinen on sittemmin salamatkustanut. Selailin vihkosta hetken nostalgisena ja toimitin sen sitten paperinkeräykseen. Netistä teksteiltään vinksahtanut ja pikselimössöinen versio vielä löytyy. Aikansa lapsen on joskus aikuistuttava, sitten kadottava.

Satu piirsi hienon kansikuvan. Muu on lähempänä huonoa. Kirjoitan tähän höntyilevän muistelon tuoksinasta ja saattelen siten ristiriitaisen elämänvaiheen ansaitsemaansa lepoon. Taisto turhan tiedon rintamalla alkoi Savon jääkäriprikaatissa Mikkelissä keväällä Jo pari vuotta aikaisemmin olin törmännyt Parikkalassa gradun jälkihoidoissa rampatessani originelliin jota kutsuttiin viheltäväksi metsuriksi. Tämä oli huomannut läskillä käyvien tinttien vähentyneen, ja pohtinut klapikoneen ääressä, josko tämä näkyisi jo puiden syöpäläisten määrissä.

Kerroin hänelle ettei kukaan oikeastaan tiedä, onko metsien hyönteissyöjälinnuilla merkittävä tuholaistorjujan rooli, vai ovatko ne vain vihelteleviä vapaamatkustajia. Joku professorismies oli tosin kertonut hatusta vedettyjä lukuja keskenään ja saanut tirpeistä miljardien arvoisen kultakimpaleen Yhdysvaltain ja Kanadan talouksille.

Kaksi amerikkalaista tutkijaa oli selvittänyt vastikään ilmestyneessä julkaisussa lintujen vastaavan lähes kolmanneksesta valkotammien Quercus alba vuosikasvussa.

En uskonut moisten tulosten toimivan Suomen oloissa. Viheltäjä sen sijaan puhkui klassista käsitystä ekologisista vuorovaikutusverkoista: Mitä saatanaa tuota tutkimaan? Onhan se jumalauta selvä asia. Perkele, kun metsästä joku katoaa - kyllähän sitten saatana menee kaikki päin persettä. Säikähdin voimallista ilmaisua niin että lietsoin turvallisuussyistä konsensusta: Suomi elää metsistä ja metsät tinteistä. Ajatus tutkimattomasta itsestäänselvyydestä kiusasi jo toisen kerran.

Älä kuule Mika yhtään vähättele. Hypoteettisdeduktikon hyve, tahto kumota perusteettomat ja hyvin perustellut itsestäänselvyydet, jäi itämään kahdeksi vuodeksi. Lomapuvussani kirjoitin lopulta professori Jorma Tahvanaiselle kirjeen, jossa esittelin suunnitelmani hyönteissyöjälintujen merkityksen selvittämiseksi, ja ilmoittauduin jatko-opiskelijaksi hänen projektiinsa. Olin saanut ulkoloisgradustani laudaturin Jorman esityksestä, joten uskalsin tyrkyttää ajatuksiani itsevarmasti.

Jorma vastasi saman tien ja toivotti tervetulleeksi yhä laajenevaan herbivoriaprojektiin. Pajuja, jäniksiä, sahapistiäisiä ja lehtikuoriaisia oli tutkittu parikymmentä vuotta, joten kolmen trofiatason suunnitelmani istui hyvin kokonaisuuteen.

Palkka alkaisi juosta huhtikuun alusta, jos ulostaisin maisterin paperit ajoissa. Kun viimein löntystin kermamunkkien pullistamana kasarmin portista, aloin jo kotimatkalla luonnostella tutkimussuunnitelmaa lintupredaatiosta koivuilla. Koko syksyn ramppasin jyväskyläläisiä metsiä Kanavuorelta Keljonkankaan golfkentän laitamille.

Kuvittelin tekeväni tutkimuksia isoilla puilla, isoilla alueilla. Kun ainoa menetelmä on peittää osa puista linnut estävällä verkolla ja verrata näiden pinnalla tapahtuvaa elämää kontrollipuihin, homma oli tuomittu taimikoihin.

Jos oikein muistan, haaveilin yhteistyöstä jyväskyläläisten käyttäytymisekologien kanssa Konneveden aviaarioissa. En koskaan ottanut heihin yhteyttä. Jos olisin käyttänyt Jyväskylän tutkimusalueiden valmisteluun kuluneen energian hirvenpapanoiden keruuseen, olisin lannoittanut yksin Jyväskylän kaupungin puistot ja muut istutukset.

Vuosi Jyväskylässä oli yli kymmenen vuoden jälkeen muisteltuna yksi erikoisimmista jaksoista elämässäni. Elin jotenkin itsestäni irrallisena, kuin olisin katsellut elämääni televisiosta. En muista muuta kuin nuo maastontiedustelut. Jotenkin Jorman onnistui vääntää talven aikana uppiniskani sovinnaisempiin aiheisiin.

Kun työ Joensuussa alkoi, huomasin tutkivani pajuilla eläviä perhostoukkia, ja vain varasuunnitelmana lintupredaatiota. Näissäkään suunnitelmissa ei ollut tolkkua, joten harjoittelin toukkien kasvatusta ensimmäisen kesän ilman ainuttakaan käyttökelpoista tulosta. Jotain sekoilusta kertonee sekin, ettei kesän tavoitteista jäänyt yhtään mielikuvaa. En muista mitä tutkimuksia yritin tehdä, tai mitä olisi pitänyt tehdä. Kasvatin tunnusraitayökkösen Orthosia gothica ja sen sukulaisten toukkia 12 puulajilla.

Keräilin leppävalkomittareita Cabera pusaria ja kasvatin tuhansia lajin toukkia. Epätoivoisimpia kokeita saattoi olla yritys selvittää valkovillakkaan Leucoma salicis toukkien kykyä levitä kasviyksilöltä toiselle. Kun olin latonut pajunoksaa purkkeihin, alkupään oksat olivat jo nuutuneet ja toukat painelivat pitkin pöytiä. Huiskaisin lähimmät purkit lappeelleen ja nostin kytkintä.

Kaksi päivää myöhemmin laboratoriomestari soitti ja kysyi voisinko siivota jälkeni. Tämä ei jäänyt yksittäistapaukseksi — myöhemmin puheluissa oli ponnekkaampi sävy.

Jälkikäteen vuoden tyhjäkäynti osoittautui kuitenkin tarpeelliseksi kouluksi. Opin menetelmät ja realismin. Syksyllä tuli silti itku. Jos homma ei luonnistuisi kesällä , tulisi lähtö tieteestä ja loppuelämä olisi synkän pilven varjossa. En osannut mitään muutakaan. Työsopimus kattoi peräti kolme vuotta, ja Jorma järjesti työhuoneenkin.

Ylpeänä hän esitteli ajatustaan maisemakonttorista, josta muodostuisi keskusteleva ja kriittinen tiedeyhteisö. Käytännössä toista kymmentä jatko-opiskelijaa tungettiin tyhjänäkin kosteaan biologian laitoksen pohjakerroksen huoneeseen.

Pahimmat tappelut torjuttiin sermeillä. Tommi käänsi keskustelevan ja kriittisen vittuilevaksi, mutta puhuimme siivosti vain tiedeyhteisöstä KKTY. Tietokoneita ei ollut kaikille, joten ostin oman PoMin PC: Jorma johti laumaansa niin, etten edelleenkään osaa muuta kuin ottaa hatun päästä asiaa muistellessa.

Maailman kiltein ihminen sanoi rumasti kun tarvittiin. Jorma keskittyi isälliseen kaitsemiseen, Roinisen Heikki taas enemmän tekniseen ohjaukseen. Jorma ei koskaan pihdannut kriittisissä tilanteissa tietokoneisiin hän ei voinut vaikuttaa; ne olivat laitokset yleisten päätösten takana. Kun oli logistisia ongelmia, hän vuokrasi auton. Kun tarvittiin lisätilaa tai vekottimia, hän järjesti asian kyselemättä hintaa. Kun tuhersin tekstiä viimeisinä päivinä painokuntoon, eikä minulle ollut Joensuussa asuntoa, hän vuokrasi yliopiston upean vierailija-lukaalin, jossa saunoin herroiksi.

Pentti Arajärvi lepuutti luentojensa välillä samassa kämpässä, tosin eri aikaan kuin minä. Kesällä kykenin ponnistukseen, jonka mahdollistaneen sikaenergian lähde on minulle yhä mysteeri. Laskujeni mukaan pyöritin kesän aikana 27 työlästä koejärjestelyä. Näistä reilu tusina oli sellaisia, joihin normaalissa amerikkalaisessa hankkeessa palkattaisiin virttyneen tieteenharjoittajan lisäksi vähintään kaksi jatko-opiskelijaa, ja ryhmä ketjuna tupakoivia teknikoita. Tämän lisäksi kloonasin keväällä 12 isoa pajua pienemmäksi yksilöksi.

Koska kloonien juuret olivat vielä heikot, niiden kasteluun kului luvattoman paljon aikaa. Varovaisesti arvioituna tein kesän aikana sadan virkatutkijan vuoden työmäärän. Nykyisin fyysinen ja psyykkinen kunto eivät sellaisen riittäisi, enkä mistään hinnasta lähtisi rääkkiin muutenkaan.

Jorma yritti palkata apuvoimia, mutta totesimme leadershipin ja managementin kuluttavan tarpeettomasti aikaa ja energiaa. Lintuhäkkien rakentamisesta, lehtikemiasta ja pajunälvikkäiden laskemisesta en olisi yksin selvinnyt.

Muista töistä oli pakko. Jos kesästä pitäisi mainita vain päällimmäinen mielikuva, se olisi purnukoita sisältävän pahvilaatikon kantaminen punertavassa kesäyössä. Kieltämättä olosuhteetkin olivat puolellani. Asuin kesän ajan yksin, eivätkä menemiseni haitanneet ketään. Kun askel lyheni unen puutteessa, oikaisin muutamaksi pimeimmäksi tunniksi tukkipinon päälle.

Kesä oli kostea, mutta aurinko paistoi päivittäin. Kun tarvitsin kaikkein työläimpiä koesarjoja varten viisi sateetonta päivää, taivas kirkastui viikoksi. Erikoisinta kesässä oli, että muistan touhunneeni muutakin. Pitkiltä linturetkiltä on selkeitä muistiinpanoja, nippu elokuvalippuja jäi todisteeksi viihteestä, yöpöydän kirjat kertoivat kulttuurinkulutuksesta ja jalkapallon MM-kisat Ranskassa ovat minulle yhä ne kaikkien tärkeimmät Meksikon kisojen ohella.

Asetin ompelukoneen illan hämärtyessä television eteen, ja surruutin verkkopusseja toukkien kasvatukseen samalla kun iltapeleissä taituroitiin rankkipotkuja. Kerran unettomuus kostautui ja jouduin hengitysongelmien takia Siilaisten terveysasemalle letkuihin. Lääkäri vapautti pakkopaidan aamulla, kun olin kolmasti vakuuttanut, etten tee raskaita ulkotöitä siitepölyssä.

Ajoin Siilaisista suoraan Penttilän saha-alueelle ravistelemaan koppistoukkia pajupuskista. Ensimmäisestä onnistuneesta tutkimuksesta tuli lopulta väitöskirjan päätös. Valitsin Parikkalan Siikalahden rantavallilta 60 kiiltopajua ja 60 mustuvapajua.

Kiiltopajun lehdet ovat kuin salaattia, joten ne kelpaavat appeeksi useimmille erikoistumattomille hyönteisille. Mustuvapajun erottaa kiiltopajusta maistamalla: Kimpura maku johtuu salisylaateista, joista aspiriini on alun perin valmistettu.

Väkevällä mustuvapajulla on yleensä hyvin vähän hyönteisvaurioita, mutta silläkin on omat riesansa. Merkittävin niistä on pajunviherkaivertaja Phratora vitellinae , joka kykenee hajottamaan salisylaatteja, ja käyttämään niitä omaan amaretontuoksuiseen puolustukseensa.

Kun toukkia häiritään, ne erittävät selän rauhasistaan salisyylialdehydiä, joka sekoittaa ahnaankin pedon pään. Jotta tarina olisi mahdollisimman monimutkainen, on olemassa myös kukkakärpäslaji, jonka toukka rakastaa salisyylialdehydiä.

Toukka repii kaivertajan toukkien eritteeseen kastetun paperinpalankin. Rakensimme työteliään viikon aikana haavankarahkoista ja silmäkooltaan 22 millin kalaverkosta linnut torjuvat, mutta hyönteiset läpäisevät verkkohäkit joka toisen pajun ympärille. Lisäksi ahnehdin, ja lannoitin paljon typpeä sisältävällä yleislannoitteella puolet puskista.

Klassisimman teorian mukaan lannoitetut kasvit ovat parempaa ruokaa kasvinsyöjille, ja kärsivät siksi eniten hyönteisvaurioista. Niillä myös lintujen vaikutus voisi olla merkittävämpi. Lannoitteen hankkiminen oli sinällään mielenkiintoinen tapaus. Otin yhteyttä Kemiraan, kerroin tekeväni pajututkimusta ja tarvitsevani sitä varten lannoitetta. Valitin sekä omaa että yliopiston köyhyyttä ja pyysin Kemiralta sponsoriapua.

Sain vastaukseksi sähköpostin jossa kehotettiin menemään asialle Joensuun Prismaan. Pyöräilin kaupoille tarkoituksena kuljettaa säkit yliopistolle tarakalla. Lavojen päällä odotti kg lannoitetta! Tilanne piti tietysti hyödyntää, joten ei kun peräkärryä hakemaan. En lopulta kehdannut ottaa kuin 24 säkkiä eli kg. Jokaisen murenan onnistuin kylvämään kesän aikana Karjalan kunnaille. Vaikka puskia ei tässä kokeessa ollut lopulta kuin 96, koe vaati paljon huomiota.

Kalaverkot löystyivät ja muodostivat pusseja, joihin linnut saattoivat tarttua. Linnun ja lintumiehen tragedian lisäksi luonnonsuojelualueella tutkijan häkkyröihin hirttäytynyt valkoselkätikka olisi ollut tieteelle ikävä mediatappio. Verkkoja piti siksi kiristää sormet verillä vähintään kerran viikossa.

Kerran hirvi tarttui sorkastaan verkkoon, ja raahasi häkkiä toista kymmentä metriä perässään. Viikkoa myöhemmin kettu käveli aamu-usvassa vastaan ja pintteli käpälämäkeen läpi samaisen häkin. Onneksi tulos oli riittävän kiehtova peittämään turhan työn turhaumat. Kiiltopajuilla oli huomattavasti enemmän hyönteisvaurioita, ja niiltä linnut myös poistivat enemmän hyönteisiä.

Vastoin odotuksia lannoitus vähensi hyönteismääriä, ja linnut saalistivat erityisesti lannoittamattomien pajujen hyönteisiä. Lehtivauriot heijastuivat pajujen kasvuun. Eniten linnut lisäsivät lannoittamattomien kiiltopajujen kasvua. Lannoitettujen kiiltopajujen kasvu parani lintujen läsnä ollessa hieman. Mustapajuille linnuilla ei ollut mitään merkitystä. Tulokset näkyivät siis hyvin voimakkaina interaktioina.

Tiesin tuloksen hyvätasoiseksi, ja senkin ettei alalla olisi kuin kaksi kovan tason tutkijaa käsikirjoituksen vertaisarvioijiksi: Kasasin kokonaisuuden nopeasti vaikka kyseessä oli esikoiseni. Tein tietoisesti ratkaisuja, joista oletin Tscharntken pitävän. Käsikirjoitus hyväksyttiin saksalaiseen Oecologiaan saman tien, ja se putkahti ulos seuraavana vuonna Sipura: Arvioijat pysyivät nimettöminä, mutta tunnistin palautteesta Tscharntken tyylin.

Oli tärkeää huomata heti alussa, ettei se mistä kirjoittaa ole vielä koko tarina. On tiedettävä myös miten kirjoittaa. Miksi pajunälvikäs nälvii vesipajuja II? Samaan aikaan tein havainto- ja koesarjaa, joka saattaa olla lajissaan maailmanennätys: Harvinainen tämä tutkimus on myös siinä mielessä, että se on tehty hypoteettis-deduktiivista tieteentekemisen mallia orjallisesti noudattaen.

Havaintoaineistosta nousi kysymyksiä, joiden pohjalta laadittiin kolme hypoteesia. Hypoteeseja pommitettiin kokeiden ja havaintoaineistojen rumputulella, eikä niistä muutettu pilkkuakaan kokeen aikana. Dramaturgisesti kiehtovaa oli, että hypoteeseista ensimmäinen kaatui rysähtäen, toinen pidempään hoippuen. Kolmas hypoteesi seisoi niin tukevasti, että siitä tuli tieteellinen fakta joka tuskin tulee muuttumaan.

Havaintoaineistoa keräsin itse yhdeksältä paikalta Itä-Suomesta ja Janne täydensi Eurasta. Arsi teki lehdistä kemialliset analyysit, jotka paljastivat pajufysiologiasta taas hieman uutta. Kokeet onnistuivat hämmästyttävän hyvin. Mieleen jäi laboratoriokoe, jossa kasvatin lämpökaapissa 60 isoa Petri-maljallista toukkia munasta koteloiksi ja edelleen toisen sukupolven aikuisiksi.

Maastokokeista paljastavimmaksi osoittautui koe jossa kävin suihkimassa sumutuspullolla oksilla verkkopusseissaan kasvavia pikkutoukkia.

Kaiken niittasi lopulta koe jossa sijoittelin pajunoksia eri puolille Penttilän saha-aluetta pilttipurkkeihin leikkokukkien tapaan.

Tällaisen raportin kirjoitin tuoreeltaan Pikkupoikabiologien syysseminaariin: Sekä aikuiset että toukat käyttävät ravintonaan mietojen, vähän fenolisia glukosideja sisältävien pajulajien, sekä eräiden muiden puulajien lehtiä. Ylivoimaisesti suosituin ravintokasvi on kiiltopaju Salix phylicifolia , joka kasvaa runsaana rannoilla, sekä erilaisilla jättömailla, kuten pakettipelloilla.

Pajunälvikkäät talvehtivat aikuisina karikkeessa ja kaarnan koloissa, mistä ne siirtyvät jo varhain keväällä syömään ravintokasvinsa lehtiä. Naaraat munivat munan ryhmiä lehtien alapinnalle, jossa myös muutaman viikon kuluttua kuoriutuvat toukat viettävät suurimman osan elämästään. Aikuisista poiketen toukat eivät syö lehtiin reikiä, vaan kalvavat lehtien alapinnan epiteeliä muutaman solukerroksen paksuudelta. Kolmannen toukkavaiheen jälkeen toukat koteloituvat karikkeeseen, mistä uusi aikuissukupolvi kuoriutuu loppukesällä.

Vaikka pajunälvikkäitä esiintyy kaikissa ympäristöissä, missä ravintokasveja on saatavilla, niiden on havaittu suosivan kosteikkohabitaatteja. Tällaisissa olosuhteissa kiiltopajut kärsivät hapen- ja ravinteiden puutteesta, ja pystyvät juuri ja juuri selviytymään. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on dokumentoida kyseinen ilmiö, ja selvittää sen syyt.

Tutkimuksessa kartoitin pajunälvikkäiden esiintymisen seitsemällä tutkimusalueella, kolmella kosteusvyöhykkeellä. Jaoin pajut vyöhykkeisiin riippuen siitä, kasvoivatko ne 1 vedessä, 2 0 - 20 cm vedenpinnan yläpuolella, vai 3 kuivalla maalla yli 80 cm: Laskennoissa aikuiset pajunälvikkäät, munat ja toukat olivat selvästi runsaimpia vesivyöhykkeessä, kun taas tiheydet kuivalla maalla olivat kertaluokkaa pienemmät.

Tämän seurauksena lehtivauriot olivat vesivyöhykkeessä selvästi suurimmat, mikä johti ennenaikaiseen lehtien putoamiseen kolmen tutkimusalueen vesivyöhykkeellä. Laadin ilmiön selitykseksi kolme hypoteesia. Laboratoriokokeet osoittivat, että vedessä kasvavat pajut ovat itse asiassa huonompaa ravintoa pajunälvikkäille, sillä aikuiset suosivat muninnassaan ja ravinnonvalinnassaan kuivien paikkojen pajuja.

Aikuisten fekunditeetissa tai munien menestyksessä ei löytynyt eroja vyöhykkeiden välillä. Toukat sen sijaan kasvoivat selvästi paremmin kuivien paikkojen pajuilla.

Lentotaidottomien petojen määrissä ei ollut eroja vyöhykkeiden välillä. Lisäksi pedoille on kuivilla habitaateilla enemmän vaihtoehtoista ravintoa, joten vesivyöhyke ei havaintojen perusteella ole turvallisempi ympäristö. Tämän varmisti koe jossa estin petojen toiminnan harsopussilla: Kun toukkia kasvatettiin samanaikaisesti laboratoriossa ja kentällä, nuorien toukkien selviytyminen ja kasvu olivat kuivana ajanjaksona kosteikkoalueilla suhteellisesti parempia kuin vakio-olosuhteissa laboratoriossa.

Tämä kertoo siitä, että vesipajujen suosiminen on seurausta abiootisten olosuhteiden vaikutuksesta nuoriin toukkiin. Täsmentävissä kokeissa totesin, että todennäköisimpiä tällaisia tekijöitä ovat aurinkoisuus lämpötila ja kosteus. Pajunälvikkäät siis nälvivät kosteikkopajuja ravinnon heikosta laadusta huolimatta, koska kosteikkoympäristöt ovat aurinkoisia ja lämpimiä, mutta eivät koskaan liian kuivia. Sain rupeaman purkkiin, ja suuntasin vuokra-autolle. Tuuli yltyi hieman matkalla, mutta en kiinnittänyt siihen kummempaa huomiota.

Yhtäkkiä olin raivoisan trombin sisässä. Nojauduin mäkihyppääjän tavoin eteenpäin, mutta matka ei taittunut. Vesipisarat muuttuivat sokeripalaa suuremmiksi rakeiksi jotka hakkasivat kipeästi. Auto näkyi parinkymmenen metrin päässä, mutta en sinne saakka kyennyt. Tuulen voimistuessa ilmeni rakeita suurempi ongelma: Yritin vastatuuleen ja myötätuuleen, mutta ilma tuntui menevän aina suun ja nenän ohi.

Lopulta kökötin pajupuskan juurella sikiöasennossa ja haukoin sivutuulta kuin ahvena avannon reunalla. Suomessa Ville käy tapaamassa Katia ja vakuuttaa Idan ottavan yhteyttä.

Ida kertoo Anitalle, ettei Kati välitä hänestä oikeasti. Hämmästynyt Anita kertoo, että Kati ja Albert seurustelivat aikoinaan, mutta Kati jätti Albertin, koska halusi kasvattaa Idan Suomessa. Ida syyttää Anitaa Denizin viemisestä, mutta Anita vakuuttaa, että hän on ollut vain Hansin kanssa.

Ida soittaa äidilleen, mutta tämä ei ole varma, onko tytär täysin leppynyt. Pipsa kuulee Katilta, että paikkakunnalla on hänen poikansa Joren lisäksi toinenkin homo, Ville. Pipsa usuttaa Joren tapaamaan Villeä. Ida saa puhelun Pipsalta ja palaa Suomeen: Kati on saanut kohtauksen ja joutunut koomaan. Idan pitäisi päättää elvytyksestä. Hän tietää, että Kati ei halua elää vihanneksena, mutta ei ole osannut varautua tilanteeseen.

Sairasvuoteella Ida kertoo äidilleen rakastavansa tätä: Ida suree, siivoaa ja järjestää hautajaiset, Pipsa on hänen tukenaan. Jore ja Ville saapuvat hautajaisiin yhdessä. Ida pitää kauniin puheen äitinsä muistolle: Ida palaa Berliiniin, jossa hän tarjoaa illallisen Anitalle ja Denizille.

Leena Virtasen Helsingin Sanomat Nyt-liite Suomalaisissa elokuvissa kerrotaan miesten kirjoittamia tarinoita miehistä — no, usein. Elokuvakin on hyvä, ja erityisen kiitoksen ansaitsee se, että päähenkilö Ida on niin erikoinen tapaus. Ei niinkään siksi, että hänet on adoptoitu ja hänellä on tumma ihonväri, vaan siksi, että hän on vähän outo, ulkopuolinen, ja hänen maailmansa on absurdi.

Elokuva on karannut aika kauas Ala-Harjan romaanin tarinasta, mutta tyylilaji ja Idan näkökulma ovat tunnistettavia. Ala-Harjan leikkisä mutta samalla pohdiskeleva kieli löytää elokuvassa vastineensa.

Amira Khalifa on sisäistänyt Idan varauksellisuuden ja siitä syntyvän komiikan. Se ei ole tavallista suomalaisissa elokuvissa, joissa juoni pannaan usein palvelemaan keskeisiä teemoja. Mutta niinhän sen ei tarvitse mennä. Juoni saa elää elämäänsä, jos teema siitä huolimatta kulkee mukana. Ja Hellstedtin elokuvassa se enimmäkseen kulkee. Tarinaan on ikään kuin keräämällä kerätty vaihtoehtoisia elämäntapoja ja kirjavataustaisia henkilöitä.

Mutta kovin kaavamaisina ja kuluneina on niihin kohdistetut epäilykset ja ennakkoluulot esitetty. Väki elää ikään kuin menneen maailman jäänteissä.

Suomessa asutaan museoidussa puutalokorttelissa, ja Berliinin näkymiin kuuluvat muurin pätkät ja post-sosialistinen elinympäristö. Poliittis-filosofista aatemaailmaa saavat edustaa Rosa Luxemburgin opit ja näkemykset. Kovin syvään analyysiin sukupolvien välisestä kuilusta elokuva ei ulotu, siihen suhtaudutaan kuten itsestäänselvyyteen. Kerronta on verkkaista, yksitasoista etenemistä tilanteesta toiseen. Pääroolin omii ansaitusti itselleen kuitenkin Amira Khalifa, jonka Ida Dahl on ihonväristään ja syntyperästään huolimatta kovin suomalaiskansallinen henkilö.

Hänen umpimielisyytensä, epäluuloisuutensa ja sosiaalinen kömpelyytensä eivät ole geneettistä alkuperää, vaan ne ovat syntyneet elinympäristöstä ja ihmissuhteista. Tylsää tv-näytelmää muistuttava toteutus tuntuu oikealta elokuvalta vain harvoin. Pulma löytyy perustavanlaatuisista tekijöistä: Käsikirjoitus ja ohjaus eivät löydä yhteistä säveltä kuin hetkittäin. Tosin asetelmalta vie pohjaa se, että Idan nokkavan, tylyn ja ujon välillä risteilevä käytös menee paikoin suorastaan absurdille tasolle.

Siinä on saksalaisillakin ihmettelemistä. Elämää ruohonjuuritasolta tarkkaileva Maata meren alla nostaa myös useasti esiin kysymyksen siitä, kumpi on tärkeämpää, liike vai päämäärä. Elokuva itsessään liikkuu sen verran kankeasti, että sen päästessä kömpelön alleviivaavaan päämääräänsä katsoja on jo ehtinyt antaa periksi. Ärsytyskynnyksen onnistuu ylittämään myös Anna-Mari Kähärän elokuvaan tekemä musiikki. Leijaileva etnokuikuilu muuttuu tällaisessa kontekstissa lähinnä naurettavaksi.

Hän aloitti tekemällä lyhytelokuvia, kuten Sepelimurskaamon kaunis Jolanta , ja puolipitkän näytelmäelokuvan Kuka lohduttaisi Viiviä? Hän on toiminut mm. Perttu Lepän ja Kari Väänäsen ohjaamien elokuvien apulaisohjaajana. Hellstedt ohjasi menestyselokuvan Minä ja Morrison Kata Kärkkäisen romaanista. Hänen tuotantoonsa kuuluvat myös televisiosarjojen Samaa sukua, eri maata , Pidetään yhtä , Kaikki kunnossa ja Kaiken tämän takana ohjaukset.

Hellstedtin toinen pitkä näytelmäelokuva Maata meren alla pohjautuu vapaasti Riikka Ala-Harjan vuonna ilmestyneeseen romaaniin. Hellstedt laati itse käsikirjoituksen suomalais-saksalaiseen yhteistuotantoelokuvaan.

Tarina kertoo Afrikasta kotoisin olevan nuoren naisen Idan Amira Khalifa itsenäistymisestä ja hänen suhteestaan suomalaiseen kasvattajaäitiinsä Katiin Marja Packalén. Aktivistiäidin aikoinaan Suomeen adoptoima Ida asuu vielä kotona vaikka lähentelee jo kolmeakymmentä. Hän ei löydä työtä, on masentunut ja yksinäinen. Ida päättää ottaa vastuun omasta elämästään ja lähtee holhoavaa äitiään pakoon muuttamalla suomalaisesta pikkukaupungista Berliiniin. Hellstedt kertoi Kansan Uutisissa Ei maahanmuuttajina, adoptiotarinoina ja poikkeuksina, vaan ihmisinä ja suomalaisina.

Ida on sitä ihonvärinsä puolesta, hänen kaksi nuorta tuttavaansa homoutensa vuoksi. Hellstedt on ohjannut myöhemmin jaksoja TV2: Hän toiminut myös Aalto-yliopistossa Elokuvataiteen ja lavastustaiteen osaston elokuvaohjauksen lehtorina. Etusivu Info Suomen kansallisfilmografia Elokuvat Tiedonkeruu. Etusivu Info Elonet Toimituskunta Yhteystiedot Tekijänoikeudet Palaute Suomen kansallisfilmografia Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet Suomalainen elokuvatuotanto — Kansakunnan synty: Suomalainen yhteiskunta — Teuvo Puro elokuvaohjaajana Varhaiset suomalaiset uranuurtajat Suomalainen elokuvatuotanto — Anna-Liisa — kotimainen taidefilmi Armeija astuu valkokankaalle — Meidän poikamme -elokuvan taustaa ja tarkoitusperiä Erkki Karu ja hänen aikakautensa Suomalaisen elokuvan pientuottajat —luvuilla Tidig svensk och finsk filmproduktion Öljy, josta palava isänmaanrakkaus imee voimansa - Kalle Kaarna ja elokuvat Valentin Vaalan Fennica-kausi Gustaf Molin — Suomalaisen elokuva-alan unohdettu suuruus Suomalainen elokuvatuotanto — Öljy, josta palava isänmaanrakkaus imee voimansa — Kalle Kaarna ja elokuvat — Valentin Vaalan Fennica-kausi Äänielokuva tulee Suomeen T.

Särkän kansallinen lähetystehtävä Wilho Ilmarin ja Hannu Lemisen vieraat miehet Suomalainen elokuvatuotanto — Intohimon roviot — Teuvo Tulion Sellaisena kuin Sinä minut halusit, Rakkauden risti, Levoton veri Lankeemus ja pelastusarmeija — sodanjälkeinen ongelmaelokuva Simo Penttilä -elokuvat Sodan, säännöstelyn ja jälkihoidon vuodet Suomisen perhe -elokuvat Tet-Lea-Valentin — luvun moderni komedia Valkoiset ruusut vain sinulle: Hannu Leminen ja romanttinen melodraama Suomalainen elokuvatuotanto — Elokuva Siljasta Valkoinen peura Kun on tunteet Suomalaisen värielokuvan synty Tuntematon sotilas Lättähatut ja piukkapöksyt valkokankaalla Suomalainen elokuvatuotanto — Elokuvamies Jörn Donner Merkitystä etsimässä Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut — Spede-elokuvat ennen Uuno Turhapuroja Suomalainen elokuvatuotanto — "Anteeksi, mistä kakkosstudiolle?

Kuvia ja videoita elokuvasta. Ida Amira Khalifa ja sovitusnukke. Näyttelijät Amira Khalifa Ida. Tekijät Lenka Hellstedt ohjaus. Kalle Penttilä best boy. Manu Haapala best boy. Risto Hämäri key grip. Tiina Hietanen catering Elokuvamuonitus Nakki Oy. Jussi Autio leikkaajan assistentti. Mikko Oinonen musiikin äänitys ja miksaus Soundtrack studiot. Anna-Mari Kähärä muusikko laulu, rhodes, claviola, sormipiano. Mikaela Railo muusikko laulava pikkutyttö. Marzi Nyman muusikko kitara, taustalaulu. Hannu Rantanen muusikko basso.

Sami Koskela muusikko marimba, lyömäsoittimet. Kari Manns värimäärittely Finn-Lab Oy. Lauri Hänninen making of -ohjaaja ja -kuvaaja Suomessa. Aija Pimiä lainopillinen neuvonta. Clare Downs script consultant. Kimmo Kokkonen tuotteistus Aivoteollinen Toimisto Oy.

Risto Silvennoinen tuotteistus Aivoteollinen Toimisto Oy. Miriam Tröscher second camera assistant Berliinin työryhmä. Daniel Stigler additional focus puller Berliinin työryhmä. Oezer Oezel video operator Berliinin työryhmä. Jorge Marroquin Winkelmann best boy Berliinin työryhmä. Frank Restle key grip Berliinin työryhmä. Theo Krönke grip intern Berliinin työryhmä. Andreas Knäblein electrician Berliinin työryhmä. Martin Leuze electrician Berliinin työryhmä.

.. 7. syyskuu RITVA ÅBERG, TOIMITUSSIHTEERI . KLUBI-PUBIN SAUNAILLAT. Lasse Suhonen .. seksi paisunut ryhmä pitää majaansa ajan hengen mukaisesti . Liikuntalääketieteen klinikka, Jyväskylä .. Homoseksuaalisten. marraskuu pillun tulehdus homoseksuaalisuus sairaus nuorta tyttöä naidaan. Escort fetish ilmaiset seksi videot - Solna Massage Seksi shatti kokemäki panoseuraa muhos jyu. .. nrt kilonpuiston neuvola go go express jyväskylä jyvaskylalainen .. suomi24 hieronta viihdelinjat sihteeri porno seksivideot ilmainen. Suuremmissa projekteissa vastaavaa työtä varten olisi palkattu päätoiminen sihteeri. lämmittää kokonaan, joten nukuin saunaneteisessä vaatteet päällä, saunan ovi auki. Seksiä saavat parhaiten keskimääräistä tyhmemmät, jotka satsannevat .. Kun maisteriopintoni olivat loppusuoralla, ja asuinpaikkana Jyväskylä. Parin viikon kuluttua soitin uudelleen. Kovin syvään analyysiin sukupolvien välisestä kuilusta elokuva ei ulotu, siihen suhtaudutaan kuten itsestäänselvyyteen. Seuraavana keväänä tuhot paljastuivat: Nuolennan sm tantrahieronta puhelinnumero nen panovilmi lihavat porno com. Nyt vastaukset entisten kollegojen keskustelunavauksiin saattoivat kestää puolitoista vuotta. Minusta oli tullut tenttiallergikko ja luentoallergiakin oli itämässä.

Sauna seksiä homoseksuaaliseen sihteeri jkl

: Sauna seksiä homoseksuaaliseen sihteeri jkl

MIES HOMO ORGASMI WEBCAM PORNO Homoseksuaaliseen seksiseuraa porista seksipelit saattaa olla myös fisheriläinen prosessi, jossa hieman tavallista pidemmillä säärillä on ollut alun perin edellä kuvatun kaltainen vaikutus kelpoisuuteen, vaan ei ole enää. Piti kirjoittaa käsikirjoituksia ja ohjata kahta väitöskirjaa. Juliane Maier additional costume designer Berliinin työryhmä. Kieltämättä olosuhteetkin olivat puolellani. Ja vielä lopuksi, 4 loisten määrän kasvaessa populaatio kärsii. Se ilmestyi lopulta vuonna nimellä Contrasting effect of ants on the herbivory and growth of two willow species. Miksi kumarsin yhä metsätaloutta?
HOMOSEKSUAALISEEN RAKKAUSHOROSKOOPPI ME NAISET ALASTONSUOMI Vaikka puskia ei tässä kokeessa ollut lopulta kuin 96, koe vaati paljon huomiota. Digital Film Finland Oy digitaalinen jälkituotanto. Feministisemmästä näkökulmasta voisi tietysti ehdottaa korkokenkien kaltaisen vamman olevan myös metsästysretkelle karkaavan karjun keino pitää siippa helposti kiinniotettavana, mikäli ruoho luolanseinän toisella puolen alkaa kiinnostaa tätä liikaa. Rapakon takana tutkijat olivat tehneet korkeita lintuhäkkejä sähköputkista, mikä tuntui huomattavasti paksua puukehikkoa paremmalta vaihtoehdolta. Matkan aikana tunsin oloni omituiseksi. Ärsytyskynnyksen onnistuu ylittämään myös Anna-Mari Kähärän elokuvaan tekemä musiikki. Olin vaihteeksi vätys ja plagioin koko setin suoraan vanhoista reaalikokeista.
Sauna seksiä homoseksuaaliseen sihteeri jkl Chat vaasa suomalainen porno homoseksuaaliseen tähti
ALASTONKUVAT VITTUA HOMOSEKSUAALISEEN ILMAISEKSI Suomalainen seksivideo gay seuranhakuilmoitus

Sauna seksiä homoseksuaaliseen sihteeri jkl